Puhe Paasikiviseuran vuosikokouksessa 29.11.2016

Oikeusvaltio Suomi osana Pohjoismaita ja EU:ta – olisiko profiilin nostamisen paikka?

Hyvät Paasikiviseuran jäsenet, hyvät naiset ja herrat

Viime aikojen kehitys ympäri maailmaa ja Eurooppaa osoittaa, että mitään mitä vielä vähän aikaa sitten ehkä pidimme itsestäänselvyytenä, ei voi enää pitää täysin varmana. Yhdysvaltain presidentinvaalit, Brexit, Turkin epäonnistunut vallankaappausyritys ja sen seuraukset, terrori-iskut eri puolilla maailmaa, Syyrian  ja Ukrainan kriisit sekä poliittinen kehitys Unkarissa ja Puolassa. Lista on pitkä ja synkkä.

Näinä vaikeina aikoina on kuitenkin sitäkin tärkeämpää, että emme luovu omista perusarvoistamme ja periaatteistamme. On välttämätöntä, että pidämme kiinni demokratiasta, oikeusvaltiosta ja perus- sekä ihmisoikeuksista.

Siksi olen tänään valinnut aloittaa puhumalla oikeusvaltioperiaatteesta. Oikeusvaltioperiaate on turvattu perustuslakimme toisessa pykälässä, jossa on säädetty, että julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Korkeimman hallinto-oikeuden entinen presidentti Pekka Hallberg on esittänyt neljäosaisen määritelmän, jossa oikeusvaltio kuvataan Puheetona, joka seisoo neljän pilarin varassa. Nämä pilarit ovat Hallbergin mukaan

1. Vallankäytön sitominen lakiin. Eli julkinen valta perustuu lainsäädäntöön ja lakia kunnioitetaan.

2. Vallanjaon pitäminen tasapainoisena. Lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta on erotettu toisistaan.

3. Perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen

4. Järjestelmän toimivuus. Eli kansalaisten luottamus järjestelmää kohtaan sekä heidän osallisuutensa. Oikeusvaltiokehityksessä on kyse laajasta kokonaisuudesta, johon liittyvät demokratia, hyvä hallinto, ihmisoikeuksien kunnioitus, tasa-arvo ja turvallisuus.

Oikeusministerinä ollessani koin tärkeäksi puhua oikeusvaltioperiaatteen puolesta EU:n oikeusministereiden kokouksissa ja myös muissa kansainvälisissä yhteyksissä. Huhtikuussa 2014 kahdeksan EU-maan oikeusministerit keskustelivat Helsingissä minun kutsumanani oikeusvaltioperiaatteesta ja sen merkityksestä.  Joku voi ehkä kysyä, miksi halusin korostaa oikeusvaltioperiaatetta kansainvälisissä yhteyksissä näin merkittävästi. Periaatettahan pidetään usein itsestäänselvyytenä täällä meillä Suomessa. (Tämä on tietenkin tietyllä tavalla hyvä asia. )

Mutta kun tarkastelemme viime aikojen kehitystä Euroopassa voi valitettavasti todeta, että kyse ei todellakaan ole mistään itsestäänselvyydestä. Puolassa oikeusvaltiota ja lehdistönvapautta on rajoitettu. Unkarissa on, kuten kaikki tiedämme, rajulla kädellä ja hyvin tavoitteellisesti heikennetty demokratiaa, oikeusvaltiota sekä kansalaisten perusoikeuksia. Myöskin kansalaisjärjestöt ovat olleet kovan painostuksen kohde. Tämä on vaarallinen tie.

Oikeusvaltioperiaate on kaikkien nykyisten perustuslaillisten demokratioiden perusta. Se on myös pohja kaikille ihmisille kuuluvien perusoikeuksien suojalle. Entisenä oikeusministerinä ja nykyisenä perustuslakivaliokunnan jäsenenä en voi myöskään olla mainitsematta miten tärkeätä on, että oikeudenhoidosta vastaavat riippumattomat tuomioistuimet, joihin ei valita tuomareita poliittisin perustein. Esimerkkinä päinvastaisesta voidaan vaikka mainita Yhdysvallat, jossa tuleva presidentti Donald Trump kampanjoi aktiivisesti lupaamalla, että hän tulee nimittämään korkeimpaan oikeuteen tuomareita, jotka vastustavat naisten aborttioikeutta. Yhdysvaltain osalta tämä ei tietenkään ole uusi piirre, vaan kuulu heidän järjestelmäänsä., vaikka se meistä Suomessa ja Euroopassa hyvin vieraalta ja vastenmieliseltä voi tuntuakin. Siksi on ollut järkyttävää seurata tapahtumia Turkissa, jossa tuhansia tuomareita on irtisanottu epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkimainingeissa. Entiset tuomarit on korvattu henkilöillä, jotka jakavat Turkin poliittisen johdon aatemaailman. On sanomattakin selvää, että Turkin tuomioistuinten riippumattomuutta on horjutettu erittäin rajusti. Toinen ikävä esimerkki on Unkari,  jossa perustuslakituomioistuimen asemaa on tietoisesti heikennetty.

Oikeusvaltioperiaatteen kansallinen täytäntöönpano on myös yksi tärkeimmistä edellytyksistä EU:n jäsenvaltioiden väliselle luottamukselle. Onkin erittäin tärkeää, että EU:n sisällä reagoidaan kaikkiin oikeusvaltioperiaatetta uhkaaviin tekijöihin tehokkaasti ja nopeasti.

Siksi oli surullista seurata millä tavalla ulkoministeri Soini reagoi Puolan tapahtumiin. Sen sijaan, että ulkoministeri olisi heti selkeästi tuominnut Puolan kehityksen, hän valitsi kritiikin kohteeksi Euroopan komission. Soini kritisoi komissiota siitä, että se vain kärjistää tilannetta ottamalla käyttöön raskaimman toimenpiteensä, eli tutkinnan Puolan oikeusvaltiotilanteen osalta.

Suomen vakiintunut kanta EU:ssa on pitkään ollut oikeusvaltioperiaatteen aktiivinen edistäminen ja puolustaminen. Vaikuttaa siltä, että tämä kanta ei ehkä ole enää yhtä vahva kuin aikaisemmin. Tämä on  hyvin huolestuttavaa. Mutta sen lisäksi on huolestuttavaa, millaisia äänenpainoja on havaittavissa myös sisäpoliittisessa keskustelussamme.

Hallituspuolue Perussuomalaisia edustava kansanedustaja Ville Tavio kirjoitti viime viikolla Twitterissä kommentin perustuslakivaliokunnan lausunnosta, jossa valiokunta katsoi hallituksen niin sanotun kotouttamistuen olevan perustuslain kannalta ongelmallinen. Edustaja Tavio kirjoitti ”Kai tässä perustuslakidiktatuurissa saa sentään arvostella PeVin tulkintoja.”

Tämän tyyppiset kannanotot ovat valitettavasti yleistyneet myös Suomessa. Tavion kommentin voisi ehkä ohittaa populistisena heittona. Entistä vakavammaksi sen tekee, kun kyseessä on kansanedustaja. Se kuvaa hyvin ikävällä tavalla kotimaisen asenneilmapiirin muuttumista. Nyt, jos koskaan tarvitsisimme vastuuntuntoista arvojohtajuutta niin kotimaassa, EU:ssa kuin koko maailmassakin. Meidän politiikkojen tulee näyttää esimerkkiä. Oikeusvaltioperiaatetta ei saa hukuttaa populismin syövereihin.

Oikeusvaltioperiaatetta ei saa myöskään alistaa valtapolitiikalle. Viime viikolla tuli tietoon, että hallituksen päivystysuudistusta koskevaan hallituksen esitykseen perusteluihin sisältyy räikeä asiavirhe. Päivystysuudistuksessa on kyse hallituksen tahdosta keskittää sairaalapäivystystä suurimmille paikkakunnille. Tässä yhteydessä on huomionarvoista, että hallitus on esityksessään virheelliseesti viitannut perustuslakivaliokunnan lausuntoon muuttamalla kyseisen lausunnon sisältöä täysin uuteen muotoon. Tällainen menettely ei kuuluu oikeusvaltioon.

Hyvät kuulijat,

Suomi on ollut jo yli 20 vuotta Euroopan unionin jäsen. Tietyt poliittiset tahot Suomessa tahtovat väittää, että silloin Suomi menetti itsenäisyytensä tai osaan siitä. Itse olen eri mieltä tästä. Vuonna 1995 Suomi lopullisesti otti paikkansa Euroopan muiden maiden joukossa, paikan mihin me demokraattisten ja muiden meille tärkeiden arvojemme takia aina olemme kuuluneet.

Euroopan unionista puhuttaessa on kuitenkin samalla syytä sanoa rehellisesti ääneen, että EU:ssa kaikki ei ole täydellistä. Ei tietenkään. Brexit-äänestys osoittaa tietenkin selkeimmin mihin tyytymättömyys voi johtaa, jos sitä ei oteta tosissaan.  Juuri siksi meidän tulee olla aktiivisia EU:ssa. Asiat eivät parane sillä, että eristäydymme tai taannumme pelkästään kritisoivaksi oman edun tavoittelijaksi. Meillä on RKP:ssä tapana sanoa, että jos halutaan saada asioihin muutoksia, niin silloin tulee istua niissä pöydissä, joissa päätöksiä tehdään. EU ei ole tässä mikään poikkeus, päinvastoin.

Ei ole myöskään mikään salaisuus, että Suomen kaltaiselle pienelle maalle on elintärkeää olla osa niiden länsimaisten demokratioiden joukkoa, jotka jakavat meille tärkeät arvot. Suomi on viime aikoja lukuun ottamatta nähnyt tärkeänä, että olemme mukana EU:n ytimessä. Aikaisemmat hallitukset ovat aktiivisella EU-politiikallaan olleet viemässä meitä tähän ytimeen. Suomi on tästä aikaisemmasta linjastaan saanut tunnustusta ja meidät on nähty luotettavana kumppanina.

Nykyinen hallitus ei ole mielestäni valitettavasti jatkanut tätä näkemystä ja linjaa.  Olemme siinä eriskummallisessa tilanteessa, jossa ulkoministerimme edustama puolue on avoimen EU-vastainen. Monta kertaa on siksi ollut jokseenkin epäselvää, mikä Suomen linja lopulta on eri EU-kysymyksissä. Välillä on jopa vaikuttanut siltä, että hallituksen sisällä on kaksi eri linjaa. Huomionarvoista on myös ollut monien avainministereiden poissaolo tärkeistä EU-ministerikokouksista ja myös se, että ministerimme äänesti tyhjää, kun oli kyse EU:n pakolaiskiintiöiden sisäisistä siirroista.

Mutta EU-politiikan suunta voidaan, ja sitä on syytä kääntää. Suomi tarvitsee yhtenäistä EU:ta ja EU tarvitsee aktiivista Suomea. Ei vähemmän vaan enemmän.

Hyvät naiset ja herrat,

Vaikka EU:sta onkin tullut Suomen tärkein vaikuttamisen areena, emme saa unohtaa toista paljon pitempään jatkunutta yhteistyötä. Viittaan tässä tietenkin Pohjoismaiseen yhteistyöhön. Pohjoismaiset naapurimme Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti ovat tärkeimpiä yhteistyökumppaneitamme kansainvälisessä politiikassa. Kun katsomme ajassa taaksepäin, on yhteistyö kehittynyt valtavasti. Ennen muinoin saatoimme jopa välillä olla sodassa keskenämme. Nyt olemme eläneet rauhanajassa yli 200 vuotta. Myös lähihistoriamme aikana on yhteistyö kehittynyt merkittävästi. Kylmän sodan aikaan ei esimerkiksi olisi tullut kysymykseenkään, että pohjoismaat olisivat puhuneet laajasta turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä. Tänään me olemme niinkin pitkällä, että meillä on puolustuspoliittinen yhteistyö.

Edeltäjäni RKP:n puheenjohtaja, Carl Haglund sai puolustusministerinä läpi suuria parannuksia Pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Tätä teemaa ei ollut käytännössä juurikaan nostettu esille aiemmin. Tänään varmaan melkein kaikki ovat samaa mieltä siitä, että tämä on se oikea tie kulkea.

Ei vähiten siksi, että yleistilanne Itämeren alueella on jännittynyt. Se on syytä sanoa rehellisesti ääneen. Pohjoismaat yrittävät omilla kansallisilla ratkaisuillaan, puolustusliitto Naton jäseninä tai sotilasliittojen ulkopuolella kuten Suomi ja Ruotsi, hallita tilannetta parhaansa mukaan. On myös todettava, että jokaisella Pohjoismaalla on myös erilliset kahdenväliset suhteet Yhdysvaltojen kanssa.

Yhtä kaikki, Pohjoismaiden päättäjien tasolla vallitsee vahva yhteisymmärrys siitä, että maat ovat pieniä ja liian heikkoja tullakseen toimeen yksin kaikissa olosuhteissa. Turvallisuutta on kyettävä rakentamaan yhdessä ja vahvempiin yhteisöihin kuten EU:hun ja Natoon luottaen, vaikka kysymysmerkkejä on ilmassa.

Hyvät kuulijat,

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on edennyt suotuisasti. Aivan erityisesti tämä pätee Suomen ja Ruotsin välillä. Maiden puolustussuunnittelu ylettyy nyt myös kriisiajan tarpeisiin. ”Planering bortom fredstida förhållanden” on termi jota ruotsalaiset ystävämme ovat jo jonkin aikaa käyttäneet. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven totesi tasavallan presidentin Kultarannassa järjestämässä turvallisuuspoliittisessa seminaarissa, että sodanajankin yhteistyö on mahdollista.

Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön lisäksi meidän on kehitettävä ja syvennettävä yhteistyötä etenkin Norjan, mutta myös Tanskan kanssa. Näiden maiden Nato-jäsenyys ei saa olla este kaikkia Pohjoismaita hyödyttävälle puolustusyhteistyölle.

Nyt kun tilanne Itämeren alueella kiistattomasti on kiristynyt, eikö olisi myös syytä taas nostaa esiin Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin laatimaa, helmikuussa 2009 julkaistua raporttia (NORDISK SAMARBEID OM UTENRIKS- OG SIKKERHETSPOLITIKK)?

Se oli perusteellinen ja kaukokatseinen selvitys, jossa norjalaiset intressit luonnollisesti kävivät ilmi. Sitä ei ehkä tuolloin ymmärretty ottaa riittävän vakavasti Helsingissä.

Stoltenbergin raportissa yksi suositus oli Pohjoismainen solidaarisuusdeklaraatio:

”Pohjoismaiden hallitusten tulisi antaa yhteinen solidaarisuusjulistus, jossa ne sitoutuvat kertomaan mihin toimiin ryhtyvät, jos jokin Pohjoismaista joutuu ulkoisen hyökkäyksen tai sopimattoman painostuksen kohteeksi.” Kahdeksassa vuodessa paljon on tapahtunut, mutta tämä kysymys on nyt entistä ajankohtaisempi.

Tästäkin, niin kuin kaikista muista Suomen turvallisuuspoliittista vaihtoehdoista on pystyttävä keskustelemaan avoimesti ja ennakkoluulottomasti.

Samalla olen vakuuttunut siitä, että Pohjoismainen puolustusyhteistyö ei olisi syntynyt ilman pitkän yhteisen historiamme aikana syntynyttä luottamusta maittemme välillä. Olen myös vakuuttunut siitä, että tätä puolustusyhteistyötä voidaan edelleen syventää. Mutta se edellyttää, että vaalimme ja kehitämme yhteistyötä kaikilla yhteiskunta-alueilla.

Pohjoismaiden välinen passivapaus oli aikoinaan ennennäkemätön päätös. Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tänään tuhannet pohjoismaalaiset asuvat jossain toisessa Pohjoismaassa. Passivapaudesta huolimatta moni ihminen kohtaa monenlaisia raja-esteitä, joiden määrä jatkaa kasvamistaan. Tässä voi olla kyse mahdollisuudesta avata pankkitili tai saada henkilöllisyystodistus. Tai sitten voi olla kyse oikeudesta eläkkeeseen tai sairaanhoitoon. Nämä rajaesteet on syytä ottaa vakavasti. Monessa tapauksessa kyse on vain poliittisesta tahdosta ja kiinnostuksesta poistaa näitä olemassa olevia rajaesteitä. Samalla olisi syytä ennaltaehkäistä uusien rajaesteiden syntymistä.

Tässä yhteydessä haluaisin mainita ratkaisun, jonka avulla voitaisiin poistaa suuri osa nykyisistä pohjoismaiden välisistä rajaesteistä. Pohjoismainen kansalaisuus. Tässä voitaisiin esimerkiksi ottaa mallia virolaisesta e-kansalaisuudesta, jota ulkomaan kansalaiset voivat hakea. Haluan itse aktiivisesti edistää pohjoismaista kansalaisuutta. Samalla haluan painottaa, että kyseessä ei ole mikään pohjoismaisen unionin tavoittelu, jossa keskiössä olisi minkä kaupungin tulisi olla pääkaupunki. Tai tulisiko meillä olla kuningas, kuningatar vai presidentti. Tai, että meillä olisi paremmat mahdollisuudet jääkiekossa tai jalkapallossa. Taitaisi olla ylitsepääsemätön rajaeste yhdistää Leijonat ja Tre Kronor. Painotan myös, että ajatuksena ei ole millään tavalla heikentää omaa suomalaista kansalaisuusinstituutiotamme.

Haluan edistää pohjoismaista kansalaisuutta, jotta tavallisten ihmisten arkipäivä sujuisi helpommin ja elinkeinoelämän toimintaedellytykset vahvistuisivat. Mutta erityisesti siksi, että yhdessä olemme vahvempia.

Meillä Pohjoismailla on yhteinen historia ja samanlaiset perusarvot. Kansainvälisessä politiikassa nostamme usein asioita yhdessä esille. Meillä ei ole varaa seistä yksin riippumatta siitä, mitä Euroopassa lopulta tapahtuu. Aktiivinen EU-politiikka tulisi yhdistää entistä vahvempaan yhteistyöhön pohjoismaisten naapureidemme kanssa. Vahva ja yhtenäinen Pohjola on entistä tärkeämpi, kun näemme mihin suuntaan Eurooppa ja maailma on suuntaamassa.

Ei tarvitse olla matematiikan nobelisti laskeakseen, että noin 25 miljoonaan ihmisen viesti menee paremmin perille, kuin jos jokainen maa ajaa asioitaan yksin.  Pohjoismaat muodostavat yhdessä maailman kahdeksitoista suurimman Puheetouden.  Hienona esimerkkinä yhteistyön voimasta voidaan myös mainita, että Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kutsui Pohjoismaiden valtionpäämiehet yhteiselle valtiovierailulle valkoiseen Puheetoon. Pohjoismaisella yhteistyöllä on siten suuri merkitys globaalisti, mutta myös EU:n sisällä. Suomen tie on varmempi ja vahvempi yhdessä Ruotsin, Norjan, Tanska ja Islannin kanssa. Tässä yhteydessä haluan vielä käyttää tilaisuuden sanoa, että tämänkin takia on pelkästään myönteistä, että suurempi, ei pienempi, osa suomalaisista hallitsee ruotsin kielen hyvin.

Hyvät naiset ja herrat

Mainitsin äsken pohjoismaisen puolustusyhteistyön. En siksi vielä lopuksi voi olla mainitsematta muutamaa sanaa Natosta.

RKP:n puoluekokous hyväksyi viime kesänä linjauksen, jonka mukaan: ”RKP on avoin prosessille, jonka tavoitteena on Nato-jäsenyys. Siihen prosessiin kuuluvat laaja keskustelu, syvällinen geo- ja turvallisuuspoliittinen analyysi ja kansan tuki.”

Natonkin osalta olemme siis sitä mieltä, että siitäkin vaihtoehdosta tulee pystyä keskustelemaan avoimesti ja ennakkoluulottomasti. Samalla, Naton osalta on olemassa uusia kysymysmerkkejä ilmassa USA:n presidentinvaalien myötä. Tästäkin syystä on tärkeää, että pidämme kaikki varteenotettavat turvallisuuspoliittiset vaihtoehdot pöydällä. Mukaan lukien syvennetty Pohjoismainen puolustusyhteistyö. Kiitos!