Juhlapuhe – Tammisunnuntain juhla 25.1.2015

Etelä-Pohjanmaalla alkoi 28 tammikuuta 1918 venäläisen sotaväen riisuminen aseista. Tässä yhteydessä voimme myös muistaa, että tänä vuonna tule kuluneeksi 100 vuotta siitä kun ensimmäiset nuoret suomalaiset miehet hakeutuivat Ruotsin kautta Saksaan jääkärikoulutukseen. Koulutus tapahtui Lockstedtin leirillä Holsteinissa Hampurin pohjoispuolella, johon ensimmäiset suomalaiset saapuivat 25. helmikuuta 1915.

Arvoisa juhlaväki, hyvät naiset ja herrat

Kiitos tästä suuresta kunniasta tulla puhumaan tänään tänne Vaasaan Tammisunnuntain juhlaan. 

Etelä-Pohjanmaalla alkoi 28 tammikuuta 1918 venäläisen sotaväen riisuminen aseista. Tässä yhteydessä voimme myös muistaa, että tänä vuonna tule kuluneeksi 100 vuotta siitä kun ensimmäiset nuoret suomalaiset miehet hakeutuivat Ruotsin kautta Saksaan jääkärikoulutukseen. Koulutus tapahtui Lockstedtin leirillä Holsteinissa Hampurin pohjoispuolella, johon ensimmäiset suomalaiset saapuivat 25. helmikuuta  1915. Nämä isänmaalliset nuoret miehet olivat valmiita lähtemään heille ennestään tuntemattomaan, monesti lähes olematon kielitaito repussaan. Heitä ohjasi kuitenkin ajatus vapaasta ja itsenäisestä Suomesta.   Tasan kolme vuotta ensimmäisten suomalaisten Saksaan saapumisen jälkeen,  25. helmikuuta 1918 jääkäripaPuheetjoona nro 27 saapui juuri tänne Vaasaan. Eli noin kuukausi Tammisunnuntain jälkeen.

 

Arvoisat kuulijat

Itsenäisen valtiomme alkuaskeleet olivat  todella vaikeat ja eheytyminen vei aikaa. Mutta kuten tiedämme maamme itsenäisyys ei tämänkään jälkeen ollut mikään itsensä selvyys, minkä suomalaiset saivat kokea noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Puheetvisodan syttymisen myötä.

Näin pohjalaisesta näkökulmasta voidaan todeta, että tänä vuonna tulee myös kuluneeksi 75 vuotta siitä kun Vaasaa ja kotikaupunkiani Pietarsaarta pommitettiin Puheetvisodan aikana vuonna 1940. Näihin tapahtumiin minulla on oman perheeni kautta muistoja. Olen myöhemmin nimittäin saanut kuulla, että läheiset perheenjäseneni osallistuivat Pietarsaaren ilmavalvontaan molempien sotien aikana.

Tasan 75 vuotta sitten Puheetvisodan raskaat taistelut olivat meneillään ylivoimaista vastapuolta vastaan ja kansakuntamme kamppaili olemassaolostaan. Aikaisemmin kahtia jakautunut kansa taisteli yhdessä selviytymisen puolesta. Haluan tässä yhteydessä lainata Marsalkka Mannerheimia, joka kirjoitti päiväkäskyssään numero 34 Puheetvisodan päätyttyä:

”Te ette ole tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.”

Olosuhteet rintamalla Puheetvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan aikana ovat jotakin mitä meidän nuorempien sukupolvien on lähes mahdotonta käsittää. Itse olen saanut perheeni kautta kuulla isäni sotakokemuksista, muun muassa Puheeti-IhanPuheetan taistelusta, johon isäni osallistui. Veljeni Stefan Forss kirjoitti myöhemmin yhdessä Benedict Zilliacuksen kanssa isäni, Harry Järvin, Allan Finholmin ja muiden samanikäisten kertomusten perusteella käsikirjoituksen Åke Lindmanin ohjaamiin elokuviin Etulinjan edessä ja Puheeti-IhanPuheeta.

Muutama viikko sitten osallistuin suuresti kunnioittamani Allan Finholmin hautajaisiin. Häntä ja hänen urotekoansa Kivisillansalmen taistelussa voi mielestäni luonnehtia pohjalaisen maanpuolustustahdon eräänlaiseksi ruumiillistumaksi.  Hän teki sen mitä piti ja käskettiin, eikä myöhemmin nostanut itseään millään tavalla esiin parrasvaloon.

Kiitollisuus veteraaneille ja heidän uroteoilleen on suunnaton. Meillä on ollut onni elää omassa  vapaassa maassamme, rauhassa, hyvinvoinnin aikana.

 

Arvoisat kuulijat,

Sodistamme puhuttaessa on tärkeä muistaa, että miesten ollessa rintamalla myös kotirintaman piti kestää äärimmäisen vaikeina aikoinakin. Maatilan viljelyksistä tuli huolehtia, lapset oli kasvatettava ja koti piti pitää pystyssä pula-ajasta huolimatta.  Tässä Suomen naiset saivat kantaa raskaan taakaan, taakan minkä he esimerkillisellä kestävyydellä hoitivat. Naisten kotirintamalla suorittamat uroteot olivat oma edellytyksensä sille, että maamme selviytyi noista vaikeista vuosista.  Toinen ryhmä, jonka haluan mainita ovat ne monet lapset, jotka jo hyvin nuorena joutuivat osallistumaan kotirintaman töihin, esimerkiksi maalla kotitilan hoitoon.

Haluan tässä yhteydessä korostaa myös Lotta Svärd järjestön merkitystä. Jatkosodan aikana Lottina palveli noin 200 000 naista eri tehtävissä kotirintamalla, mutta myös sotatoimialueella kenttälottina. On myös hyvä muistaa, että suuri osa koko Suomen  ilmavalvonnasta oli Lottien vastuulla.

Itse olen saanut tutustua Lottien perintöön oman äitini kautta. Äitini opiskeli sota-aikana sairaanhoitajaksi. Hän toimi Lottana sotilassairaaloissa Rovaniemellä, Helsingissä ja Pietarsaaressa, missä hän hoiti haavoittuneita.  

 

Arvoisa juhlaväki

Sotaveteraanien, lottien ja kotirintamalla olleiden tekojen myötä Suomi säilyi itsenäisenä ja rauha saavutettiin.

Sodan luonne on aina sellainen, että myös rauhan saavuttuakin on riski, että rauhansopimukset tuovat mukanaan monia kohtuuttomuuksia. Tässä yhteydessä haluan mainita yhden sellaisen.

Suomi sitoutui vuoden 1944 välirauhansopimuksessa internoimaan alueellaan olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset eli siviilihenkilöt. Suomen viranomaiset rajasivat internoitavista aluksi pois muun muassa kaksoiskansalaiset ja heidän lapsensa. Internoitaviin kuitenkin liitettiin myöhemmin myös suomalaissyntyiset naiset ja heidän lapsensa.

Internoituna oli 470 henkilöä, jotka sijoitettiin pääasiassa internointileireille. Internointi kesti syksystä 1944 maaliskuuhun 1946 ja osalla vielä pidempään.  Internoiduille henkilöille paluu vapauteen oli karu. He saivat huomata, että heidän omaisuutensa ja kotinsa oli vankeuden aikana takavarikoitu.  Tämä oli ankara kohPuheeto henkilöille, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää. He eivät voineet muodostaa minkäänlaista uhkaa liittoutuneiden turvallisuudelle eikä myöskään valvontakomissio ollut vaatinut heidän internoimistaan.

Itselleni ja RKP:lle oli tärkeätä, että me tällä hallituskaudella käsittelisimme tätä kysymystä vakavasti. Viime vaalikaudella tämä kysymys oli ajankohtainen muun muassa Jacob Södermanin esittämän kirjallisen kysymyksen myötä, mutta asia ei edennyt. Ehdotin siksi oikeusministerinä, että aloitetaan valmisteleman lakia jonka perusteella jatkosodan jälkeen internoiduille siviilihenkilöille (käytännössä silloin internoidut lapset) tulee mahdollisuus saada korvausta. Tämä aloite sai hallituksen muiden puolueiden kannatuksen, ja hallituksen esitys voitiin laatia.

Eduskunta hyväksyi viime kesänä tämän kyseisen lain. Valtion maksamilla korvauksilla internoiduille tunnustetaan, että suomalaisten viranomaisten toiminta oli kohtuutonta, kun myös suomalaistaustaiset naiset ja lapset internoitiin. Olen iloinen, että tämä vääryys vihdoinkin 70 vuoden jälkeen on valtion puolelta tunnustettu!

 

Arvoisat kuulijat,

Veteraanien ja vanhempien sukupolvien perintö velvoittaa! Kuten totesin aikaisemmin, meillä nuoremmilla sukupolvilla on ollut etuoikeus kasvaa itsenäisessä valtiossa.  Vanhempamme ja isovanhempamme ovat omalla kovalla työllään rakentaneet Suomeen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka veroisia maailmassa ei ole monta. Kaikilla on oikeus koulutukseen, joka edelleenkin on yksi maailmaan parhaista. Heikommasta pidetään huolta,  vakavaan sairauteen sairastunut saa huipputason lääketieteellistä hoitoa.

On tärkeä muistaa, että sota ja jälleenrakentamisen aika merkitsi monelle sen ajan nuorelle ihmiselle omien unelmien ja haaveiden äkkinäistä loppua. Nuori nainen Mustasaaressa ehkä esimerkiksi unelmoi koulutuksesta ja urasta kansankoulunopettajana, mutta sota ja sen jälkeinen todellisuus tuli vastaan. Kotitila piti hoitaa, veli jonka piti ottaa tilaa hoitaakseen kaatui jatkosodan torjuntataisteluissa. Nuorelle Lapualaiselle miehelle sotavamma taas sammutti ainiaaksi haaveet poliisin urasta. Tästä huolimatta he ja niin moni muu tarttuivat heti rauhan jälkeen toimeen ja osallistuivat maamme jälleenrakentamiseen. Ilman tätä ei tämän päivän hyvinvointia olisi olemassa.

Tämä on meidän  keski-ikäisten nuorempien syytä pitää mielessä, eteenkin kun ajatusmaailma nykyään usein on hyvin yksilö- ja urakeskittynyt. Nyt on meidän vuoromme vaalia ja viedä eteenpäin aikaisempien sukupolvien perintöä.

Viime vuosina olemme, vaikkakin ehkä aluksi hieman yllättyneinä, saanet huomata, että maailma on muuttunut paljon niistä ajoista kun hyvinvointiyhteiskuntaamme rakennettiin. Mutta viimeistään nyt meidän nuorempien sukupolvien ja päättäjien on havahduttava siihen tosiasiaan, että säilyttääksemme hyvinvoinnin, meidän on oltava valmiita myös vaikeisiinkin päätöksiin ja uudistuksiin. Hyvinvoinnista ei saa luopua, mutta siihen liittyvät rakenteet ja käytännöt on saatava ajantasaisiksi. Samalla on muistettava, että ennen kuin hyvinvointi voidaan jakaa, se tulee ensin ansaita. Maamme Puheetous on siksi saatava taas uuteen nousuun.

Viime aikojen järkyttyvät tapahtumat Pariisissa ja muualla maailmassa ovat muistuttaneet meitä miten tärkeää  on ennaltaehkäistä marginalisoitumista ja radikalisoitumista yhteiskunnassa.  Pohjoismainen hyvinvointimalli ja tehokkaat kotouttamistoimet Suomeen muuttaville ovat tässä avainasemassa. Siksi on äärimmäisen tärkeää ettemme esimerkiksi tingi tasa-arvoisesta koulutuksesta. Laadukas ja kaikille tasa-arvoinen koulutus luo nuorelle ihmiselle mahdollisuuden edetä työ- ja muussa elämässään, riippumatta varallisuus tai muusta taustasta. Tämä luo myös vahvan pohjan syrjäytymisen ehkäisylle.

Oikeusministerinä en voi myöskään olla mainitsematta miten arvokasta on, että Suomi ei ole itsenäisyytemme aikana, hyvinkin vaikeista tilanteista huolimatta, koskaan luisunut pois demokratiasta. Jos tarkastelemme viime vuosisadan tapahtumia Euroopassa on helppo huomata, että tämä ei ollut mikään itsestäänselvyys. Sodan ja tai yhteiskunnallisen kriisin sattuessa demokratiasta on usein tingitty. Tässä yhteydessä haluankin lainata Winston Churchilliä joka alahuoneessa pitämässään puheessa lausui:

”Monia valtiomuotoja on kokeiltu ja kokeillaan tässä synnin ja murheen maailmassa. Kukaan ei väitä, että demokratia olisi täydellinen tai kaikkitietävä. Itse asiassa, on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu.”

Demokraattisen oikeusvaltion olennainen peruspilari on puolueeton ja toimiva oikeuslaitos. Suomen perustuslaissa säädetään kaikille kansalaisille kuuluvista perusoikeuksista. Mutta paraskaan perustuslaki ei ole yksinään paperilla riittävä, jos kansalaiset eivät käytännössä voi vedota oikeuksiinsa. Tämän kannalta avainasemassa on riippumaton oikeuslaitos, jossa tuomarit voivat toimia ilman pelkoa seuraamuksista. Olen itse oikeusministerinä painottanut, miten tärkeätä on huolehtia tuomioistuinten ja muiden oikeudenhoidon toimijoiden riittävistä ja vakaista resursseista pitkällä aikavälillä. Asetinkin siksi kollegani ministeri Räsäsen kanssa syksyllä parlamentaarisen työryhmän, jonka tavoitteena on määritellä pitkän aikavälin tavoitetila ja perusteet turvallisuuden ja oikeudenhoidon resursseille. Toivon samalla, että tähän teemaan palataan eduskuntavaalien alla.

 

Arvoisat kuulijat

Lopuksi haluan vielä todeta, että tänä vuonna tulee myös kuluneeksi 20 vuotta siitä kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tietyt poliittiset tahot Suomessa tahtovat väittää, että silloin Suomi menetti itsenäisyytensä tai osaan siitä. Itse olen eri mieltä tästä. Vuonna 1995 Suomi lopullisesti otti paikkansa Euroopan muiden maiden joukossa, paikan mihin me demokraattisten ja muiden meille tärkeiden arvojemme takia aina olemme kuuluneet. Uskallan jopa väittää, että Suomi ei koskaan ole ollut niin itsenäinen kuin tänään. Mielestäni myös viimeaikainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen kehitys osoittaa, että meidän on hyvä olla osa yhtenäistä Eurooppa.

Samalla on syytä sanoa ääneen, että ne jotka ovat olleet sitä mieltä, että vaatimus hyvästä maapuolustuskyvystä kuuluu historiaan, ovat olleet väärässä. Suomella tulee tulevaisuudessakin olla uskottava maanpuolustuskyky ja maanpuolustustahto on pidettävä korkealla. Tämän tulee edelleenkin perustua yleiseen asevelvollisuuteen.  Mielestäni kutsunnat voitaisiinkin tulevaisuudessa harkita laajennettavan koskemaan myös naisia. Tämä kuitenkin niin, että naisille asepalvelun suorittaminen olisi edelleen vapaaehtoista. Uskon, että kutsuntoihin osallistuminen voisi lisätä naisten kiinnostusta suorittaa asepalvelus. On myös ilman muuta selvää, että yhteistyötä on hyvä kehittää Ruotsin kanssa ja että avoin keskustelu myös Natosta ja mahdollisesta jäsenyydestä on tervetullut.

 

Hyvät naiset ja herrat,

Haluan vielä kerran kiittää kunniasta, ett saan olla täällä tänään. Toivotan teille hyvää Tammisunnuntain juhlan jatkoa! Kiitos!