Me suomalaiset olemme kansa, joka rakastaa urheilua. Sen olemme jälleen kerran nyt Sotshin olympialaisten aikana saaneet todeta. Epäonnistumisen hetkellä me suremme yhdessä urheilijoidemme kanssa, ja menestyksen hetkellä puolestaan yhdymme heidän iloonsa. Urheilu yhdistää meitä, ja sillä voi olla erittäin myönteisiä vaikutuksia myös kansalliseen itsetuntoomme.
Olen itse varsinainen urheiluhullu, myönnän sen auliisti. Olen ollut sitä jo aivan lapsesta asti. Muistan edelleen krisPuheetlinkirkkaasti sen hetken, kun Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille vaivaisella sadasosasekunnilla Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980. Sotshin olympialaisten aikana olemme siirtyneet aivan uudelle aikakaudelle, kun sosiaalinen media mahdollistaa kisojen seuraamisen jopa työpaikoilla. Minun on pakko myöntää, että viime keskiviikkona, josta lopulta muodostuikin Suomelle varsinainen superkeskiviikko, seurasin yhdellä silmällä kollegan kanssa kisoja suorana Yle Areenasta ministerityöryhmän kokouksessa. Eikä se häirinnyt työskentelyä, että keskeytin puhujan kertoakseni, että Suomi oli juuri saanut ensimmäisen olympiakultansa Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven sankarihiihdon ansiosta. Se päinvastoin nosti tunnelmaa, ja kokouksen päätyttyä kaikki lähtivät tahoilleen iloisina.
Kaikilla työpaikoilla ei luonnostaan ole mahdollisuutta seurata kisoja, ja ymmärrän myös niitä, joiden mielestä työaikaa ei tulisi käyttää urheilutapahtumien seuraamiseen. Mutta olen myös sitä mieltä, että esimiesten kannattaisi pohtia, voisiko työnantajan joustavuus tällaisilla ainutlaatuisilla hetkillä lisätä työntekijöiden motivaatiota ja tuoda mukanaan jotain positiivistakin. Onnistumisten kokeminen yhdessä voi synnyttää työyhteisössä aivan uudenlaista yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä.
Urheilu ruokkii ehdottomasti hyvinvointia. Kun oman maamme edustajat menestyvät, olemme onnellisia ja tunnemme yhteenkuuluvuutta urheilijoiden ja muiden suomalaisten kanssa. Henkisen hyvinvoinnin lisäksi urheilumenestys ruokkii myös fyysistä hyvinvointia. Monet saavat urheilumenestyksestä motivaatiota omaan kuntoiluunsa, puhumattakaan kaikista niistä lapsista ja nuorista, jotka nyt saavat uutta intoa harjoitteluunsa tavoitellessaan samanlaista menestystä kuin Enni Rukajärvi, Mikael Granlund tai Aino-Kaisa Saarinen. Kaikki tämä on meille hyväksi. Liikkuva kansa voi paremmin ja samalla syntyvät seuraavan sukupolven tähdet!
Tätä viikkoa ovat kuitenkin leimanneet muutkin asiat kuin ilo ja olympialaiset. Ukrainan traagiset tapahtumat järkyttävät meitä kaikkia. Ukrainahan on ihan naapuristossamme – Helsingistä on lyhyempi matka Kiovaan kuin Utsjoelle. Torstai oli erityisen synkkä päivä, kun tilanne Kiovan Itsenäisyyden aukiolla äityi verilöylyksi. Konflikteja ei kuitenkaan voida ratkaista väkivallalla. Kaikkien osapuolten tulisikin nyt kokoontua saman pöydän ääreen neuvottelemaan, jotta tilanne saataisiin ratkaistua. Ainoastaan neuvottelemalla voidaan saavuttaa rauha ja sopia siitä, miten asiassa edetään. Tämänkaltaisissa konflikteissa suurimpia uhreja ovat aina yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat, naiset ja lapset. Toivon, että asiassa päästään mahdollisimman pian rauhanomaiseen ratkaisuun, ja on tärkeää, että myös EU, Etyj ja Venäjä kantavat vastuunsa tällaisen ratkaisun saavuttamiseksi. Yhdessä voimme auttaa ukrainalaisia auttamaan itseään.
Anna-Maja Henriksson
Oikeusministeri (RKP)
